Background
3.1.2020tunnustuksen pedagogia, kasvatus, opetus, pedagogiikka, vastavuoroisuus, yhdenvertaisuus, moninaisuus

Tunnusta! Kolmas askel kohti parempaa pedagogiikkaa

Oikein tietämisen ja totuuksien hallitsemisen pakosta luopuminen voi vapauttaa opettajan nauttimaan ilmiöiden tutkimisesta yhdessä oppilaiden kanssa. Parhaimmillaan kasvatus on vastavuoroista tunnustusta.

Kahdessa edellisessä tekstissä hahmottelin ensimmäisen ja toisen askeleen kohti parempaan pedagogiikkaa. Tämän tekstin aiheena on tunnustuksen pedagogian kolmas askel.


“Oikein tietämisen” ja “totuuksien hallitsemisen” pakosta luopuminen voi vapauttaa opettajan nauttimaan ilmiöiden tutkimisesta yhdessä oppilaiden kanssa. 

Opettajan on mahdollista sanoa: “En tiedä, mutta tutkitaan yhdessä ja otetaan selvää.”

Joitakin asioita on toki helpompi opettaa opettajajohtoisesti, mutta silloinkin opetettavan asian on oltava suhteessa oppijan elämismaailmaan – jos ei juuri nyt, niin ainakin potentiaalisesti tulevaisuudessa. Opettajalla on siis oltava jokin käsitys siitä “hyvästä”, mitä kohti hän haluaa lasta kasvattaa.

Opetus on tylsää ja turhaa, jos sillä ei ole kosketuspintaa lapsen tai nuoren elämään.

Mitä tapahtusi, jos antaisin oppilailleni mahdollisuuden kysyä minulta: mitä hyötyä tästä on? Jos en osaisi perustella “hyötyä” oppilailleni, olisi kai tarpeen todeta, että opettamani asiasisältö on turhaa ja sen voi jättää pois. Opettajalla itsellään täytyy olla vahva visio siitä “hyödystä”, minkä oppiminen tuottaa. Toisaalta on syytä myös reflektoida: onko asian oppimisella vain välinearvoa? Vai onko ymmärryksen lisääntyminen myös itsessään arvokasta?

Oppimiseen sisältyy ajatus kulttuurisesta demokratisaatiosta ja demokratiasta.

Demokratisaatio tarkoittaa sitä, että jokaisella lapsella on oikeus oppia. Suomalainen koululaitos ja opetussuunnitelmat takaavat jokaisella lapselle yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautumiseen. Kuitenkin vasta opetuksen laadulla voidaan varmistaa kulttuurisen demokratian toteutuminen. Oppimisen kautta lapset ja nuoret eivät ainoastaan omaksu olemassa olevaa kulttuuria vaan rakentavat sitä myös aktiivisesti itse. Kuinka paljon oma työni opettajana ja kasvattajana tukee kulttuurista demokratiaa eli mahdollistaa oppilaiden oman kulttuurin kehittämisen?

Parhammillaan kasvattaminen on siis vastavuoroista tunnustusta – tunnustuksen antamista ja saamista.

Onko elämä luokassani vain erilaisten oppijoiden sietämistä ja arjesta selviämistä? Tuntuuko siltä, että oppilaat eivät arvosta minua opettajana? MUTTA, olenko itse valmis antamaan vastavuoroisesti tunnustusta myös oppilailleni? Olenko tietoinen siitä, mikä heitä kiinnostaa ja askarruttaa elämässä? Mistä oppilaani unelmoivat ja mitä he tavoittelevat? Miten opetettava aineeni on suhteessa näihin pyrkimyksiin?

Tilaa uusimmat videot:       IGTV  |  FB   |   YOUTUBE

KIINNOSTUITKO? Liity sähköpostilistalleni, niin saat tiedon uusimmista blogiteksteistäni sekä videoistani.

raisa-foster-35-me.jpg

Raisa Foster

Filosofian tohtori, itsenäinen tutkija ja taiteilija. Tutkinut erityisesti taiteen mahdollisuuksia kestävämmän tulevaisuuden rakentamisessa. Kehittänyt tunnustusperustaisen kasvatuksen ja johtajuuden mallin yhteisöjen kehittämisen tarpeisiin.