Ko­ro­na­vi­rus, ekokriisi ja taide

Viimeisten päivien aikana meidän kaikkien elämä on muuttunut koronapandemian vuoksi. Kuitenkaan kaikille kriittistä ympäristötutkimusta tekeville tilanne ei ole välttämättä yllätys. Glabalisaatio ja sokea usko jatkuvaan kasvuun ovat synnyttäneet kestämättömiä sosiaalisia ja ekologisia rakenteita, jotka eivät kestä koronaviruksen kaltaisia yllättäviä hyökkäyksiä.

Toisaalta myöskään esimerkiksi itselleni – itsenäisenä tutkijana ja taiteilijana työskentelevälle – tilanne ei aiheuta suuriakaan muutoksia henkilökohtaisessa elämässäni. Mitä nyt tietysti omaa työskentelyrauhaa ei tällä hetkellä juurikaan ole, koska aikani kuluu pääosin kotipäikkyä pitäessä neljävuotiaalle lapselleni. Toisaalta myöskään töitä ei ole, koska monet vähäisetkin palkalliset koulutuskeikat peruuntuvat. Oma elämänlaatuni tuntuu pikemminkin kohenevan, kun olen pakotettu laittamaan terveellistä lounasta lapselleni ja siinä samalla itselleni. Joudun (tai saan!) nyt myös ulkoilla säännöllisesti kaksi kertaa päivässä. Pandemia taisi panna oman elämäni raiteille.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Monet tutkijat ovat huomanneet, että vaikka kuinka lisäämme tietoa, esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, ihmiset eivät tunnu muuttavan käytöstään kestävämpään suuntaan. Myös koronaviruksesta saatavat irralliset tiedonjyväset eivät jäsenny ihmisten mielissä, ja ohjeistuksiin saatetaankin suhtautua ylimalkaisesti.

Eli tarvitaan ymmärrystä siitä, miten riippuvaisia olemme toisistamme, sekä muista ihmisistä ja toimivista ekosyteemeistä. Tietysti riippuvuussuhteet tulevatkin nyt näkyviin

maailmantalouden romahduksessa, liikkuvuuden rajoituksissa ja muissa ihmisen elämän muutoksissa. Kun asiat toimivat, emme huomaaa kytköksiämme globaaliin talousjärjestelmään, ruoantuotantoon, ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­mään ja moniin muihin rakenteisiin, jotka pitävät yhteiskuntaa kasassa.

Tärkeintä systeemisessä ymmärryksessä on kuitenkin sen tiedostaminen, miten me ihmiset olemme osa koko elämänverkkoa. Eli sen ymmärtäminen, että ihminen on osa luontoa ja elinvoimaisten ekosysteemien turvaaminen tarkoittaa myös ihmisen elinolojen turvaamista.

Systeeminen ymmärrys edellyttää siis myös ihmisyyden uudelleen tulkintaa. Kuvittelemme, että ihminen eroaa muista eläimistä nimenomaan sen vuoksi, että ihminen on rationaalinen olento. Veli-Matti Värri puhuu siitä, kuinka välineellinen järki hallitsee maailmasuhdettamme.

Asetamme rationaalisen ajattelun kaiken yläpuolelle, ja näemme arvoa vain sillä, millä on välineellistä hyötyä meille itsellemme ja ihmiskunnalle. Puhumme luonnostakin resurssina. Eläin nähdään ravintona ihmiselle ja puu materiaalina tuottaa taloudellista arvoa. Myös ihminen on arvokas vain tuottavana.

Myös Juha Varto puhuu “pääistyneestä” maailmasuhteesta. Elämme vain päässämme ja unohdamme kehollisen maailmasuhteemme. Descartesin kuuluisa lausahdus “Ajattelen, olen siis olemassa” on vienyt harhaan länsimaisen ymmärryksen ihmisestä ja tämän maailmasuhteesta. Vartoa lainaten: millainen olisikaan maailmasuhteemme, jos Descartes olisikin lausahtanut “Aistin, siis maailma on”?

Olen taiteilijana ja taidekasvatuksen puolestapuhujana korostanut nimenomaan taiteen merkitystä uudenlaisen maailmasuhteen luomisessa.

Taidehan on sekä järjetöntä että hyödytöntä – ainakin jos sitä ajattelee uusliberalistisen ideologian kautta. Ehkä voidaankin sanoa, että juuri siksi taidetta tarvitaankin! Taide ylittää ne patologiset rakenteet, joihin sokeasti uskomme, siitäkin huolimatta, että ne aiheuttavat sekä ekologista että sosiaalista kärsimystä ja tuhoa.

Nyt peräänkuulutetaan tunnekasvatusta oppiaineeksi kouluihin. Itse vierastan tunnekasvatusta erillisenä oppiaineena: ikään kuin tunteet olisivat jotakin irralliseksi erotettavaa ihmisessä ja ikään kuin niitä voisi opettaa elämästä irrallisina.

Se mitä sen sijaan tarvittaisiin, olisi nimenomaan sen ymmärtämistä, että ihminen on kokonaisuus: aistiva, tunteva ja ajatteleva olento. Eikä näitä ulottuvuuksia voida erottaa ilman, että seurauksena on vakavia ongelmia niin yksilötasolla kuin sosiaalisessa – tai pikemminkin ekososiaalisessa – kontekstissa.

Olen kirjoittanut vuoden 2017 So­si­aa­li­pe­da­go­gii­kan vuosikirjaan artikkelin otsikolla

“Nykytaidekasvatus toisintekemisenä ekososiaalisten kriisien aikakaudella”. Artikkelissa pohdin ny­ky­tai­de­kas­va­tuk­sen mahdollisuuksia haastaa paitsi yltiörationaalista ihmiskuvaamme myös muita modernin ajan it­ses­tään­sel­vyyk­si­nä pitämiämme oletuksia, kuten yksilökeskeisyyttä, välinearvoa, kulutuskeskeisyyttä, mekanismia ja uskoa jatkuvaan kasvuun sekä niin sanottua keskusta-ajattelua.

Taidekasvatus nähdäänkin usein taiteellisen oppimisen lisäksi identiteetin  tarkastelun ja  sosiaalisen tiedostamisen projektina, mutta näin ekososiaalisten kriisien aikakaudella ny­ky­tai­de­kas­va­tuk­sel­la voi olla tärkeä tehtävä myös ym­pä­ris­tö­tie­toi­suu­den herättelijänä.

Olen käyttänyt pohjois-amerikkalaista EcoJustice-ajattelua eli ekososiaalisen  oikeudenmukaisuuden viitekehystä apuna sen hahmottamisessa, miten sosiaalisten ja ekologisten ongelmien yhteyden voisi paremmin tunnistaa. Olen myös sitä mieltä, että nimenomaan taidekasvatus on parasta ekososiaalista kasvatusta. Taiteen avulla kun on  mahdollista luoda nimenomaan ”vaihtoehtoisia toimintamalleja”  ja tuoda ”esiin näkymätöntä”, eli jotakin sellaista, minkä emme uskonut olevan edes mahdollista.

On tärkeä ymmärtää, että taiteesta yksinään ei ole pelastajaksi maailman ongelmiin. Mikä tahansa taide tai taidekasvatus ei myöskään välttämättä ole kriittistä toisintekemistä. Mutta esimerkiksi moniaistisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavat tai­de­kas­va­tus­pro­jek­tit voivat haastaa rationalismin  ja  individualismin  ylivaltaa  ja  auttaa  kasvamaan  kohti  kokonaisvaltaista kehollista maailmasuhdetta.

Rationalismin ja individualismin lisäksi myös välineellinen ajattelu vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme esimerkiksi toisiin ihmisiin, muihin eläimiin ja luonnonympäristöön. Välinearvoinen suhtautuminen toiseen on mahdollistanut myös globaalin kulutuskulttuurin, jonka seurauksena ekososiaalinen eriarvoisuus on lisääntynyt.

Konkreettisen  aineellisen  lopputuloksen  sijaan  taiteen  pro­ses­si­luon­tei­suut­ta  ja  aineettomuutta  korostava  nykytaidekasvatus voi haastaa välinearvoista ja kuluttamiseen keskittyvää elämäntapaa ja kutsua esiin itseisarvoista to­del­li­suus­kä­si­tys­tä.

Modernistinen ajattelumalli on myös mekanistinen: ihmiset, eläimet ja muut luontokappaleet näyttäytyvät ikään kuin koneina, joita on mahdollista kehittää jatkuvasti paremmiksi ja tuottavammiksi. Taidekasvatus voidaan  kuitenkin  määritellä  uudestaan  niin,  että  se  ei  korosta  mekaanista ja  kehitysuskoista  suhtautumista  taiteen  tekemiseen  ja  oppimiseen, vaan taiteen prosessien kautta innostetaan ihmiset kokeilemaan ja heittäytymään tuntemattomaan  ja  havahtumaan  uudenlaiseen ymmärrykseen.

Meillä on myös tapana asettaa jotkut ihmiset, olennot ja ilmiöt keskiöön ja loput marginaaliin. Tälläinen niin sanottu sentrinen ajattelu ohjaa myös voimakkaasti toimintaamme. Ihmis-, mies- ja etnosentrismi ovat kaikki sukua toisilleen: rasismi ja seksismi sekä esimerkiksi eläinten tehotuotanto ovat mahdollisia tällaisen keskusta-ajattelun vuoksi.

Modernin  oletusten  haastaminen  ei  ole  helppo  tehtävä  –  mutta se on välttämätön!

Nyt jos koskaan tarvitaan  pitkäjänteistä  ja  näkemyksellistä  kasvatusta. 

Meidän on kysyttävä itseltämme: millaista elämää ja tietoa arvostamme?

Nykytaide  moniaistisena,  kollektiivisena  ja  vastavuoroisena toimintamuotona voi nostaa esiin kokonaisvaltaista kehollista tietoa, jonka olemassa olosta meillä ei aiemmin ollut tietoa ja jonka olemassaolosta  emme  voi  saada  tietoa  vain  modernismin  oletuksiin  nojaavassa maailmassa.

Nykyisessä ympäristökriisien ja sosiaalisten epävarmuuksien maailmassa  on  tärkeätä nostaa  esiin  laaja-alaisempaa  ymmärrystä  sosiaalisten  ja  ekologisten  ongelmien  kytköksistä. Yhtä tärkeätä on myös auttaa kuvittelemaan – ja taiteen kautta kokeilemaan ja kokemaan – asioita eri tavoin ja näin luomaan myös toivoa kestävämmästä tulevaisuudesta.