Background
6.3.2020opettajuus, opettaja, oppiminen, oppilas, kasvatus, tunnustuksen pedagogia

Opettajuuden kolme myyttiä ja miten ne puretaan

Haitalliset uskomukset vaikuttavat negatiivisesti oppilaiden oppimiseen mutta myös opettajan työhyvinvointiin. Uskon, että opettajuuden myytit ovat myös esteitä siinä, miten voisimme rakentaa kasvatuksen avulla parempaa, inhimillisempää ja myös ekososiaalisesti kestävämpää tulevaisuutta. Olisiko aika jo romuttaa nämä uskomukset? Ja siirtyä uudenlaiseen pedagogiikkaan?

Väitän, että opettajuuden tautalla vaikuttaaa edelleen hyvin vahvasti kolme myyttiä, jotka voivat olla haitallisia sekä opettajan opettamiselle että oppilaan oppimiselle. Jos olet nuori, tai et välttämättä enää niin nuorikaan, opettaja ja tunnet epämukavuutta koulumaailmassa, niin vika ei välttämättä ole sinussa itsessäsi. Väsymys, ahdistus tai kyllästyminen opetustyöhön voi johtua siitä, että hitaasti uudistuva koulumaailma ei välttämättä ole linjassa omien arvojesi kanssa.


Erosin itse 11 vuotta sitten opettajanvirastani juurikin arvoristiriidan vuoksi. Tiedän, etten ole valitettavasti ainoa, joka on päätynyt samaan ratkaisuun, joten sen vuoksi haluankin tässä tekstissä purkaa kolme sitkeästi opettajuuteen liittyvää myyttiä. Toivon, että yhä useampi tuore opettaja, joka aloittaa työuransa korkein odotuksin, toivoa täynnä ja missionaan maailman muuttaminen, ei vaipuisi epätoivoon, vaan jaksaisi uskoa omiin arvoihinsa ja tavoitteisiinsa. 


Aluksi on kuitenkin paikallaan huomauttaa, etten suinkaan väitä, että kuvaamani myytit ilmenisivät räikeimmillään jokaisessa kouluyhteisössä. Uudistuneet opetussuunnitelmat ovat ohjaanneet kouluja kehittämään pedagogisia mentelmiä ja oppimisympäristöjä. Paljon on muuttunut viimeisen 10 vuoden aikana, kun olen ollut poissa kentältä “tutkijan kammiossani”, mutta uskon, että meidän tulisi uudestaan ja uudestaan palata perusasioihin ja pohtia rehellisesti niitä arvoja ja uskomuksia, jotka väistämättä muokkaavat omaa toimintaamme myös opettajina.

Myytti 1: Opettaja on oikean tiedon haltija.

Edelleen saatetaan ajatella, että opettaja on se, jolla on oikea tieto hallussa ja että hänen tehtävänään on kaataa tämä oikea tieto oppilaan päähän. Ei kuitenkaan tarvitse kuin katsoa vanhoja tietokirjoja, niin voi huomata, että tieto on uudistuvaa. Koko länsimainen tiedekin perustuu sille ajatukselle, että tietoa kokoajan koetellaan ja se uudistuu jatkuvasti. Opettaja itse ei välttämättä enää ajattele olevansa totuuden haltija, mutta sitä saattavat häneltä odottaa oppilaat tai jopa vanhemmat.


Olisikin todella tärkeätä, että opettaja näyttäisi itse oppilailleen mallia siitä, että on tärkeämpää olla kiinnostunut itse oppimisesta. Eli opettajan tulee johdattaa oppilaat oppimisen äärelle. Hänen tulee myös pitää yllä innostusta ottaa asioista selvää ja olla kriittinen tietoa kohtaan. Näin opettaja ja oppilas yhdessä rakentavat ja lisäävät ymmärrystä erilaisista ilmiöistä. (Toki joitakin asioita on “tehokkainta” opettaa opettajajohtoisesti, mutta se ei voi olla se ainoa oikea opetusmenetelmä, mitä opettaja harjoittaa.)

Myytti 2: Opettaja on ankara auktoriteetti.

Edelleen osa aikuisista ajattelee, että opettajan auktoriteetin tulisi perustua vallankäyttöön eli perinteisesti ankaruuteen ja tiukkoihin sääntöihin. Sillä ei tunnu olevan lainkaan väliä, onko säännöissä järkeä tai enää nykymaailmassa perustetta, mutta “näin nyt vaan on aina tehty” ja “minä määrään”. Tällainen asenne ei kuitenkaan tunnu enää toimivan (ja hyvä niin!). 


Opettajan tulisikin mielummin antaa tunnustusta oppilailleen – ja nimenomaan jokaiselle sellaisena kuin hän on. Jokainen oppilas on erilainen, mutta arvokas. Tunnistamisen ja tunnustuksen kautta saavutetaan yhteinen luottamus. Näin myös opettaja voi saada tunnustusta itselleen. Toisin sanoen, opetustapahtuma on vastavuoroisen tunnustuksen antamisen ja saamisen tila.

Myytti 3: Opettaja ei näytä tunteitaan.

Jos kaksi edellistä myyttiä ovatkin jo hieman murtumassa, niin kolmas elää edelleen hyvin sitkeästi: eli opettajan ei tule näyttää omia tunteitaan. Omituisinta tässä ajatuksessa kuitenkin on se, että tänä päivänä peräänkuulutetaan yhä enemmän sitä, että oppilaille pitäisi antaa nimenomaan tunnekasvatusta. Tunnekasvatuksesta toivotaan jopa erillistä oppiainetta, ikään kuin tunteet olisivat ihmisestä irrallisia asioita, joiden opettaminen voitaisiin kuitata 45 minuutin oppitunnilla viikossa. 


Mitä jos opettaja ei itse näytä omia tunteitaan? Opettaja ei näytä esimerkkiä siitä, että hän myös on tunteva olento? Miten silloin voidaan olettaa, että oppilaat osaisivat tunnistaa, käsitellä ja hyväksyä erilaisia tunteita itsessään?


Väitänkin, että on todella tärkeätä, että opettaja on luokkatilanteessa läsnä kokonaisena, aitona itsenään – myös kaikkine tunteineen. Sitä kautta hän näyttää oppilaille esimerkkiä siitä, miten olemme kaikki tuntevia olentoja ja että se on ihan ok. Opettaja, aivan kuin kuka tahansa kasvattaja ja aikuinen, näyttää mallia siitä, miten erilaisten, myös vaikeiden, tunteiden kanssa voi oppia elämään. 

Valitettavasti epäilen, että nämä kolme myyttiä vaikuttavat edelleen todella sitkeästi opettajuuden taustalla yleisissä asenteissamme.

Uskon myös, että juurikin nämä myytit ovat myös erittäin haitallisia oppimisen esteitä. Kummalliset – nykymaailman arvojen kanssa ristiriitaiset – rooliodotukset vaikuttavat negatiivisesti myös opettajan työhyvinvointiin. Ja uskon että ne ovat myös esteitä siinä, miten voisimme rakentaa kasvatuksen avulla

parempaa, inhimillisempää ja myös ekososiaalisesti kestävämpää tulevaisuutta.

Olisiko aika jo romuttaa nämä uskomukset? Ja siirtyä uudenlaiseen pedagogiikkaan?

Ensinnäkin se, että opettajan pitää olla oikean tiedon hallitsija.

Ei, vaan opetetaan oppilaat mielummin oppimaan ja ajattelemaan kriittisesti.

Toinen, se että auktoriteetin pitää perustua vallankäyttöön.

Ei, vaan luottamuksen ilmapiiri syntyy vastavuoroisesta tunnustuksesta.

Kolmanneksi, opettaja ei saa näyttää omia tunteita.

Ei, vaan nimenomaan opettaja näyttää esimerkillään mallia siitä, kuinka erilaiset tunteet ovat sallittuja.


Pääsisimmekö näillä eväillä lähemmäksi uutta – ekososiaalisesti kestävämpää – opettajuutta?

Tilaa uusimmat videot:       IGTV  |  FB   |   YOUTUBE


KIINNOSTUITKO? Liity sähköpostilistalleni, niin saat tiedon uusimmista blogiteksteistäni sekä videoistani.

raisa-foster-35-me.jpg

Raisa Foster

Filosofian tohtori, itsenäinen tutkija ja taiteilija. Tutkinut erityisesti taiteen mahdollisuuksia kestävämmän tulevaisuuden rakentamisessa. Kehittänyt tunnustusperustaisen kasvatuksen ja johtajuuden mallin yhteisöjen kehittämisen tarpeisiin.